It's OK to Have Bad Days and Not Feel Strong All the Time (And Admit It!)

Mä kuulun siihen joukkoon ihmisiä, joiden on vaikea pyytää apua, näyttää haavoittuvuutensa, tai myöntää että nyt on huono päivä. Olipa sitten kyse pienestä tai isommasta asiasta, oon aina ollut se reipas tyttö, joka pärjää itse ja omillaan. Ja nimenomaan joka haluaa pärjätä itse ja omillaan, vaikka apua tulvisi ovista ja ikkunoista. En tiedä meneekö tämä sitten sen piikkiin että olen nelilapsisen perheen esikoinen ja aina tottunut ottamaan vastuuta ja pärjäämään, vai onko syynä ihan vain se että yksinkertaisesti nautin ihan älyttömästi siitä voimakkaasta ja itsenäisestä tunteesta. Pyrin aina olemaan reipas, pirteä ja iloinen, osittain siksi että en halua levittää pahaa mieltä ja ärsytystä ympärilleni, ja osittain siksi että tiedän oman fiiliksen jossain vaiheessa kuitenkin paranevan vähän kuin fake it 'til you make it -tyyliin.

I'm part of that group of people, for whom it is difficult to ask for help, show their vulnerability, or admit that they're having a bad day. Whether it's about big or small things, I've always been the girl who manages and survives on her own. And who wants to manage on her own, even if help was being offered from all possible directions. I don't know whether this is because I'm the oldest of four kids and therefore I've always been used to taking quite a lot of responsibility and being independent, or whether it's down to the fact that I just thoroughly enjoy feeling strong, powerful, and independent. I always strive towards being upbeat, happy and nice to be around, partly because I don't want to spread the negativity and feeling of being annoyed around me, and partly because I know that at some point or another I know I'll feel better, kind of like in a 'fake it 'til you make it' way.



Viime viikolla mulle kuitenkin sattui yksi sellainen päivä kun hyvistä yöunista huolimatta heräsin jostain syystä aamulla väsyneenä, ja päivän aikana kaikki pienimmätkin asiat alkoi ärsyttää enemmän kuin olisi todellakaan ollut tarpeen. Kaupassa hieltä haiseva mies, puluja ulkona ruokkivat ihmiset ja monet muut jutut sai päivän aikana melkein savun nousemaan korvista. Ja mikä vielä lisäsi mun ärsytystä entisestään oli tietenkin se, että annoin näinkin pienten juttujen vaikuttaa niin voimakkaasti ja negatiivisesti itseeni. Tona päivänä fiilis oli kyllä kaikkea muuta kuin vahva, itsenäinen ja reipas. Jossain vaiheessa päivää kuitenkin ymmärsin ja hyväksyin sen tosiasian, että tänään nyt vaan sattuu olemaan todella huono päivä, ja että näitä päiviä tulee ja menee ihan jokaisella. Ja että se on ihan ok.  Vaikka ulospäin joskus siltä vaikuttaisikin, kukaan ei oikeasti ole aina hyvällä tuulella oleva ja kaikkeen pystyvä ja ehtivä superihminen. Ja äitini sanoin "yksin ei tarvitse jaksaa ja pärjätä". Vaikka kyse olisi jostain pienestäkin jutusta, puhuminen ja ajatusten purkaminen auttaa ja puhdistaa. Itse luotin tuolloin myös äitini ikivanhaan "nukkuminen auttaa" -neuvoon, ja seuraavana aamuna heräsinkin ilman ärsytystä, tuntien oloni taas omaksi itsekseni.

Last week, however, I had one of those days when, despite having slept properly, I woke up in the morning feeling super tired for some reason, and throughout the day every single little thing seemed to annoy me more than would've been necessary. The man in Primark who smelled really bad and sweaty, the people feeding the pigeons, and so many other things just got me really annoyed and angry. And of course what added to my annoyance was that I was letting such tiny little things affect me so strongly and negatively. That day I felt anything but strong, independent and upbeat. But at some point of the day I realised and accepted the fact that I just happened to have a really bad day then, which is something everyone occasionally has. And that's ok. Even if it might seem like that to the outside world, no-one is always in a good mood or has the time and energy to handle basically anything and everything in a superhuman kind of way. And to quote my mum, 'you don't have to survive and manage on your own'. Even if it's just a tiny little thing that annoys you, talking about it and letting it out really helps and purifies. On that specific bad day I was having, I also relied to the 'sleeping helps' -advice that my mum is an advocate of, and the next day I woke up without the annoyance, feeling strong and like myself again.



Suuressa kontrastissa postauksen aiheen kanssa on nämä voimakkaat Girlboss-tyyliset kuvat, mutta ehkä juuri siksi ne toimiikin musta tässä niin hyvin! Suomessa ollessani kuvattiin äidin kanssa parit toisistaan hyvin erilaiset kuvat erästä äidin projektia varten, ja molemmista kuvista tuli kyllä ihan yksiä omista lemppareista ikinä. Niitä toisia tulossa blogiin vielä vähän myöhemmin :)

In a great contrast to the topic of this post are these strong 'Girlboss'-like pictures, but maybe that's exactly the reason why I think they work so well together! Back home I shot two sets of very different photos with Mum for a project of hers, and both sets are definitely up there in my favourites. I'll be sharing the other ones a little later on the blog too :)

Photography: Tanja K / Terapia & Kuva, Editing: Me

Olisi ihanaa kuulla teidän ajatuksia huonoihin päiviin ja niiden myöntämiseen liittyen! Onko siellä muita, joille "heikkojen hetkien" myöntäminen on vaikeaa?

I would love to hear your thoughts on having bad days and admitting it! Are there any others who sometimes struggle admitting the down days and moments? 

Find Me:
Bloglovin, Instagram, Facebook, Twitter, Pinterest, theblogjungle