Like a Child

Osa teistä lukijoista ehkä tietääkin mutta osa ehkä ei, että tosiaan nyt Suomeen kesäksi palatessani ja aina muutenkin täällä ollessani muutan takaisin perheeni luo asumaan. Omilleen muuttamisen ja itsenäistymisen jälkeen takaisin "kotikotiin" ja kuusihenkiseen perheeseen palaaminen ei kuitenkaan ole ihan helppoa, vaikka Suomi-kotona olemisesta hurjasti nautinkin. Oon pyöritellyt näitä samoja tunteita, ajatuksia ja fiiliksiä joka kerta Suomessa käydessäni aina sen jälkeen kun pari vuotta sitten lähdin Glasgow'hun, mutta jotenkin tänä kesänä näitä asioita on tullut mietittyä vielä paljon enemmän. Tietysti sillä on varmasti suuri merkitys, että olen nyt Suomi-kotona ihan oikeasti muutaman kuukauden vain parin hassun viikon sijaan, ja näin ollen jokaisen on täytynyt sopeutua perhe-arkeen taas ihan uudella tavalla. Ei vain minun, vaan myös vanhempieni ja sisarusteni, jotka ovat kuitenkin jo kaikki kertaalleen ehtineet tottua siihen että olen jo muuttanut pois.

Some of you might know but some of you might not, that now that I'm back in Finland for the summer, and whenever I come back actually, I move back in with my family. After already moving out once and becoming independent, returning to live back home in a 6-member family isn't always the easiest thing to do, even though I do really like being back home in Finland. These thoughts and feelings come up every time when I visit Finland after moving to Glasgow almost two years ago, but this summer these thoughts have been stronger than before. Of course it plays a role in this that now I'm actually spending a good few months here instead of a mere couple of weeks, and therefore everyone has had to adapt to the family life in a whole new way again. Not only me, but also my parents and siblings who have already gotten used to me having moved from home and not living with the family anymore. 



Takaisin perheen luokse muuttaessa mulla on tavallaan 'rooli' hukassa, koska olen ikään kuin kotona mutta en sitten kuitenkaan. Välillä tuntuu että se jo kerran saavutettu täysi itsenäisyys katoaa, ja vähän kuin taannun takaisin siksi vanhempien luona yhä asuvaksi Pinjaksi, vaikka esimerkiksi omaa huonetta mulla ei ole enää ollenkaan ja näin ollen jossain mielen sopukoilla on kuitenkin koko ajan ajatus siitä, etten kuitenkaan ole enää samalla tavalla kotona. Ja vaikka Glasgow'ssa tunnenkin itseni melko itsenäiseksi ja aikuiseksikin, Suomessa iskee päälle helposti se lapsen rooli vaikken muuten enää itseäni lapseksi tunnekaan. Eikä tätä asiaa yhtään helpota se välillä vanhempien suunnalta tuleva kohtelu ja suhtautuminen, vaikka tietysti onkin ihan ymmärrettävää että koska kuitenkin olen heidän lapsensa niin he myös kohtelevat minua niin. Toisaalta tuntuisi myös oudolta, jos vanhempieni suhtautuminen minuun olisi kuin ns. 'vieraaseen' aikuiseen. Pähkinänkuoressa voisi sanoa, että Suomessa ollessani vanhempani välillä unohtavat että olen jo kertaalleen kotoa pois muuttanut 22-vuotias, mutta niin kyllä taidan unohtaa välillä itsekin jos ihan rehellisiä ollaan.

Now that I'm living with the whole family again, I kind of feel that my 'role' is lost. I'm technically at home, but then again I'm not. Sometimes I feel like that independence I've already gotten disappears, and I revert back to that teenage Pinja, but there's always that little voice at the back of my head saying that I'm not exactly home here because I don't have my own room anymore for instance. And what's not helping is also the way my parents treat me at times, although it's only natural that because I am their child they often end up treating me like one too. It would actually feel quite weird if they treated me like an unrelated adult. I guess you could say, in a nutshell, that when I'm back in Finland my parents sometimes tend to forget that I am a 22-year-old who has already moved from home once, but so do I to be totally honest with you. 

Fiorellahop top (gifted, get 20% off using 'pinnchie20') // Primark skirt // Nelly.com shoes // Cult Gaia bag // Mockberg watch (gifted)

Shop the Look

Puhuin aiheesta jonkin aikaa sitten myös äitini kanssa, ja hän kertoi käyneensä läpi ihan samoja juttuja vielä pitkään kotoa pois muuttamisen jälkeen aina mummuni luona kyläillessään. Meillä oli viikonloppuna aiheesta puhetta myös ystävien kesken, ja hekin ainakin jossain määrin pystyivät samaistumaan. Kaipa tämä siis on ihan täysin normaalia, en vaan jotenkin itse tykkää siitä pienestä muutoksesta 'lapsellisempaan' minään joka mussa tuntuu aina näin Suomessa tapahtuvan. Olisi ihana kuulla teidän ajatuksia ja kokemuksia aiheesta, pystyykö ruudun siellä puolen kukaan samaistumaan?

I recently talked about this with my mum too, and she said that when she was younger and already moved out she used to go through the same thoughts and feelings whenever visiting back home. We also touched on the topic with my friends last weekend, and at least on some level they could also relate. Guess this is quite normal, but there's just something about the little change for the more childish me that I'm not exactly happy about. I would love to hear your thoughts and experiences on this, can anyone else relate to these feelings?

Find Me:

Bloglovin, Instagram, Facebook, Twitter, Pinterest, Youtube, theblogjungle

Postaus sisältää affiliate-linkkejä // This post contains affiliate links