Let them eat cake

Viime lauantaina nuorin pikkuveljeni pääsi ripille ja sitä juhlittiin meillä kotona sukulaisten ja ystävien kesken. Mun on edelleen vaikea uskoa, että omasta riparistakin on jo neljä vuotta aikaa ja tulee kyllä itselle vanha olo kun vauvavelikin sai jo naimaluvan. Mutta kyllä mä siellä kirkossa konfirmaatiota seuratessani ajattelin, että onhan nuo ysiluokkalaiset vielä aika lapsia, vaikka itsekin muistaa sen, kuinka silloin ajatteli olevansa ihan aikuisuuden kynnyksellä. Itse en koe vieläkään olevani aikuinen, vaikka seuraavaksi menee jo kaksikymmentä ikävuotta rikki! 

Tarjoilut olivat jälleen kerran kohdallaan, mutta voi luoja sitä ylijääneen ruuan määrää! Kutsuttuja vieraita oli kaiken kaikkiaan yli viisikymmentä, mutta vain viisitoista pääsi tulemaan, joten tarjoiluja jäi ihan reilusti yli. Äidin tilaama suklaakakku oli vieläpä niin makea, että jo parin lusikallisen jälkeen alkoi tuntua siltä, ettei mahaan mahdu enää yhtään mitään. Ensimmäistä kertaa myös meidän jokaisissa juhlissa olevia macaronsejakin jäi yli, vaikka yleensä ne ovat ne, jotka katoavat parempiin suihin alta aikayksikön. 

Vaikka toisaalta harmittaa, että niin moni kutsuttu ei päässyt tulemaan, oli juhlat mielestäni kuitenkin onnistuneet. Nyt oli ainakin aikaa jutella vieraiden kanssa ihan kunnolla, eikä vain nopeasti yrittää päivittää viimeiset kuulumiset ennen seuraavan sukulaisen luo siirtymistä. Hieman harmittaa myös veljeni puolesta se, ettei hän kuulemma oikein pystynyt nauttimaan juhlista, sillä kurkku oli kipeä ja olo muutenkin flunssainen. Ja olihan hänelle sitten päivän aikana kuumekin noussut. Toivottavasti viime lauantai painuu Eetun mieleen kuitenkin mukavana päivänä, jolloin juhlittiin hänen ripille pääsyään. Seuraavat ja viimeiset rippijuhlat meidän perheessä onkin sitten vasta kuuden vuoden päästä! 

// Last Saturday my younger little brother had his confirmation day and we celebrated that at our home with relatives and friends. I still find it hard to believe that it has been four years since I was on a confirmation camp and it makes me feel so old that even my baby brother was on one this summer. But at the church while watching the confirmation I did think that those nine graders really are still children, even though I remember thinking back then that I was on the verge of adulthood. Personally I still don't consider myself an adult and I'm turning twenty next! 

The food was once again delicious but oh dear lord how much leftovers we ended up with! We had invited around fifty people, but only fifteen could make it so after the party we still had so much food left. And the chocolate cake that mum had ordered was so sweet that already after a couple of spoonfuls it felt like there's no room for anything else in the stomach. For the first time we also had leftover macarons, even though those are usually the ones that disappear almost right away. 

Though it's a bit sad that so many couldn't come, I think the party still was a really nice one. At least now we had time to have actual conversations with guests instead of just quickly updating what's going on before moving forward to the next relative. And I'm a little sad for my brother too as he said that he couldn't quite enjoy the party because he had a sore throat and felt ill. And it turned out that he had had temperature. But I hope that Eetu will remember last Saturday as a nice day when we all celebrated his confirmation day. After six years we will have the next and last confirmation party in our family!