Postaus sisältää mainoslinkkejä (affiliate) // This post contains ad links (affiliate)
Muutos. Se on mietityttänyt viime aikoina taas paljon. Ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin muutoksen puute tai jopa sen vastustaminen. Kuinka usein ja kuinka paljon me tehdäänkään asioita tietyllä tapaa vain koska ollaan tehty niin aiemminkin? Kyseenalaistamatta sitä, että onko joku tietty tapa toimia tai jokin tietty ajatusmalli enää oikeasti meille se parhain tai se mitä oikeasti haluamme tehdä tai miten oikeasti ajattelemme?
Change. That's what I've been thinking about a lot lately. And the lack of change to be more precise, even the resistance of it. How often we do certain things in a certain way just because that's what we've always done? Without questioning if a way to act or a thought pattern actually is the most beneficial for us anymore, or what we actually want to do or how we really think?
BikBok blazer (second hand, similar) // Cellbes shirt (PR gift, similar) // Swedish Stockings shorts (PR gift, similar) // H&M cap (here) // Ecco shoes (PR gift, here)
Otetaan nyt esimerkiksi vaikka niinkin yksinkertainen ja pieni juttu kuin vaatteet ja pukeutuminen. Mä oon aina ollut se farkkutyttö, bleisereiden rakastaja ja neutraaleihin business casual -lookeihin pukeutuja. Ja tietyllä tapaa oon ehkä pitänyt farkuista, bleisereistä ja neutraalista business casual -tyylistä vähän liiankin tiukkaan kiinni, koska ne on olleet ne mun jutut. Vähän kuin osa mun brändiä. Ja älkää missään nimessä käsittäkö väärin, rakastan noita kaikkia palavasti edelleen, mutta erityisesti tämän kevään aikana oon havahtunut siihen, että oon tosiaan pitänyt vanhoista hyviksi todetuista pukeutumistyyleistäni kiinni ehkä vähän liiankin tiukasti. Puhun itse aina sen puolesta, että jokainen saa pukeutua juuri tasan niin kuin itsestä tuntuu hyvältä ja että muodissa ja pukeutumisessa yksi parhaista jutuista on nimenomaan se, että yhtenä päivänä päällä voi olla jotakin yhtä tyylisuuntaa edustava kokonaisuus ja seuraavana taas jotain ihan vastakkaista. Maanantaina voi ihan hyvin sipsutella menemään kynähameessa ja korkkareissa, ja tiistaina puolestaan vetää jalkaan leggingsit ja lenkkarit. Ja molemmat on ihan ok, ja ne voi silti molemmat olla just tasan sua. Mä voin edelleen rakastaa beigeä ja valkoista, mutta silti vetää päälle myös vaaleanpunaisen bleiserin ja tuntea oloni ihan yhtä hyväksi, itsevarmaksi ja voimakkaaksi kuin beigen sävyissäkin.
Let's take a simple and little thing such as fashion and clothing for example. I've always been the denim girl, the blazer lover and the one you can spot wearing neutral business casual looks. And maybe in a way I've been holding on to those jeans, blazers and neutral business casual style a little too tight, as they have been 'my things'. And don't get me wrong, I still absolutely adore all of those things, but especially this spring I've woken up to the fact that maybe I really have been sticking to my usuals a little too keenly. I'm an advocate for everyone dressing exactly as they please and that one of the best things about fashion and style is that one day you can put on something and the next day something totally different. You can wear a pencil skirt with heels on Monday and a pair of leggings and trainers on Tuesday. And they're both equally ok, and they can still both be 'you'. I can still love my beiges and whites, but also put on a pink blazer and feel just as good, confident and powerful as I do wearing beige tones.
Ja kyllä, koko tämä muutoksen ajatteleminen lähti liikkeelle siitä kun huomasin ihastuvani koko ajan vain enemmän ja enemmän pastellisävyisiin vaatteisiin. Mutta siitä se ajatus lähti laajentumaan muillekin elämän osa-alueille. Totta kai on myös asioita, jotka on ihan hyväkin tehdä niin kuin aina ennenkin sen kummemmin toimintatapoja kyseenalaistamatta. Esimerkiksi hampaiden pesu aamuin ja illoin sekä suihkussa käynti on asioita jotka suosittelen että kaikki pitää mukana siellä omissa toimintamalleissa ihan jo omankin mukavuuden vuoksi.
Yksi muutos, jonka olen huomannut omassa elämässäni erityisesti tänä keväänä on balanssi oman ajan ja ns. sosiaalisen ajan välillä. Olen pitänyt tiukasti kiinni siitä ajatuksesta, että "viihdyn ja pärjään hyvin yksin ja kaipaan enemmän aikaa yksin kuin muiden seurassa." Toki pandemialla on varmasti oma vaikutuksensa, mutta erityisesti tänä keväänä olen kaivannut muiden ihmisten seuraa enemmän kuin koskaan aiemmin. Tietyllä tapaa on ollut jopa aika vaikeaa hyväksyä tämä muutos, oon kuitenkin 10 vuoden ajan todistellut sekä itselleni ja muille että on ihan okei tarvita enemmän omaa aikaa kuin monet muut ihmiset ympärillä. Erityisesti lukio- ja opiskeluaikana podin huonommuuden tunnetta ja huonoa omatuntoa siitä, etten ollut yhtä ulospäin suuntautunut kuin monet muut, en viihtynyt isoissa porukoissa tai bileissä, ja koin uusien ihmisten tapaamisen ja sosiaaliset tilanteet usein jopa ahdistavina. Voitte siis kuvitella, että omakin fiilis on hyvin hämmentynyt kun yhtäkkiä huomaakin toivovansa että jossain olisi kunnon megabileet. En tosiaan osaa sanoa, kuinka suuri osa tästä muutoksesta johtuu pandemian aiheuttamista rajoituksista (koska ainahan sitä haluaa juuri sitä mitä ei voi saada), ja kuinka suuri osa puolestaan on ihan vain luonnollista muutosta omassa elämässä ja ehkä tietynlaista kasvua ja kypsymistäkin.
And yes, this whole thought process around change initiated from me noticing that I'm slowly falling more and more for pastel tones. But from there the thoughts quickly expanded and I started to consider other aspects of my life too. Of course there are also things that you probably should keep on doing just out of habit and as you have always done, for example brushing your teeth twice a day or showering are activities that I don't recommend you to start questioning. For the sake of your own comfort to begin with.
One change I've noticed in my personal life this spring is the balance between my own alone time and social time. I've been really holding on to the idea that 'I manage on my own and need more time alone than with other people'. Of course the pandemic probably plays a role in this too, but especially this spring I've been longing for the company of other people more than ever before. And in a way it's been quite difficult for me to accept this change as I spent the last 10 years or so telling myself as much as to other people that it's ok to need more time alone than most people around me. Especially during my high school and university years I felt inferior because I wasn't as social as many others, I didn't enjoy big groups of people or parties, and I often felt anxious about meeting new people. So you can imagine just how confused I feel myself that after all these years I suddenly notice myself hoping for a huge party. As said, I don't know how much of this can be put down to the pandemic and the restrictions (because you always want what you can't have right?), and how much is the result of a natural change in the life and maybe even a certain kind of growing up and maturing.
Huh, melkoista ajatuksenvirtaa muutoksesta ihan erilaisiin aiheisiin liittyen, mutta tällaisia ajatuksia on viime aikoina tosiaan pyörinyt mielessä täällä päässä. Rohkaisenkin jokaista ottamaan pienen hetken ja tarkastelemaan omaa elämää ja ajatus- ja käytösmalleja siitä näkökulmasta, että onko ne oikeasti enää relevantteja vai onko ne nimenomaan sitä "no mutta kun näin asiat on aina olleet" -kategoriaa. Niin mäkin aion.
Quite a ramble about change regarding completely different topics, but these are the things that have been running in my head lately. I encourage all of you to take a little moment and view your own life, your thought patterns, actions and habits from the viewpoint of whether they are relevant to your current life anymore, or whether they are exactly that 'well this is how it's always been' category. That's exactly what I'm going to do too.
No comments
Post a Comment